Heti aluksi kannattaa selvittää itselleen, mitkä asiat uuden organisaation syntyessä muuttuvat ja mitkä säilyvät entisellään. Kussakin toimipaikassa on ennestään joukko tietokoneita ja mitä todennäköisimmin myös niitä yhdistävä lähiverkko, jotka säilyvät sinänsä entisellään. Kussakin koneessa on varmaankin myös sähköpostin, webbisivujen lukemisen ym. vaatimat asiakasohjelmat sekä TCP, IP ja lähiverkon käytön vaatimat ohjelmat (ajurit), joiden varassa asiakasohjelmat toimivat.

Uudelleen on sen sijaan mietittävä tapa, jolla tietokoneet ovat yhteydessä toisissa saman firman toimipaikoissa oleviin tietokoneisiin ja ulkomaailmaan. Myös joukko palvelimia, kuten firman www-sivut ja sähköpostipalvelin olivat mahdollisesti vanhassa pääkonttorissa joten ne on perustettava uudelleen.

Virtuaalinen yksityisverkko (VPN) tarkoittaa, että lähiverkot on kytketty toisiinsa siten, että kokonaisuus näyttää käyttäjistä yhdeltä suurelta lähiverkolta. Lähiverkkoja toisiinsa liittävät yhteydet on eristetty ulkomaailmasta esim. palomuureja ja salausta käyttäen. Vaikka tieto tosiasiassa kulkisikin Internetin kautta, käyttäjillä ei ole tätä reittiä yhteyttä julkiseen Internetiin. Yhteys lähiverkkojen välille voidaan luoda myös esim. ISDNää käyttäen (hitaanpuoleinen, mutta aikaveloitus on halpa, jos käyttää vähän), tavallisen puhelinmodemin välityksellä (liikkuvat käyttäjät, jos muunlaista liittymää ei ole tarjolla), tai virtuaalisesti ”aina päällä” oleva yhteys jonkin pakettiverkon (frame relay, ATM…) välityksellä.

Yhteys Internetiin (olipa sitten kysymys em. tunneloiduista lähiverkkojen välisistä yhteyksistä tai tarkoin valvotusta yhteydestä julkiseen Internetiin) vaatii, että käyttäjällä on sekä numeromuotoinen Internet-osoite, että tekstimuotoinen domain-nimi. Nämä saadaan yleensä joltakin palvelun tarjoajalta (tai Ficoralta). Lisäksi tarvitaan yhteys ainakin yhden ulkopuolisen palvelun tarjoajan koneeseen, vaikka hoidettaisiinkin osa ISP-tehtävistä itse. Tähän voi käytää jotakin yllä mainituista tavoista, ADSLää tai kaapelimodemia. Viimeksi mainitut eivät ole varsinaisesti verkkoja, vaan muodostavat vain yhteyden operaattorin toimipaikkaan asti, esim. lähimpään puhelinkeskukseen. Tietyllä  tavalla selväpiirteisin on ratkaisu, jossa kaikki yhteydet ulkoiseen Internetiin kulkevat esim. pääkonttorissa olevan palvelimen kautta, mutta toisaalta liikenteen määrä voi tällöin olla melkoinen ja jos ko. palvelin ei toimi, mikään ei toimi.

Tarvitaan myös ohjelmat (ajurit), jotka osaavat ohjata valitun tyyppistä yhteyttä ja IP-palvelimien on vuorostaan osattava kommunikoida näiden ajurien kanssa, jotta IP-sähkeiden lähettäminen ja vastaanotto olisi mahdollista.

Jotta viestit löytäisivät perille, on jonkin DNS-palvelimen tunnettava firman osoite. Jos ei käytetä NATia vaan firmalla on käytössä  useampia ulkoisia  IP-osoitteita, tehdään näiden päivitykset ensin firman omalle (tai ISPn) DNS-palvelimelle, josta ne leviävät vähitellen maailmalle.

Fyysisesti liitännästä huolehtii tarkoitukseen varattu palvelin (reititin), tietokone, joka on liitetty sekä lähiverkkoon että ulkoiseen verkkoon ja usein pyhitetty pelkästään näihin tehtäviin. Tietokone liitetään ulkoisen verkon rajapintana toimivaan, ko. verkkotyypille tarkoitettuun verkkopäätteeseen (”modemiin”).