Heti aluksi
kannattaa selvittää itselleen, mitkä asiat uuden
organisaation syntyessä
muuttuvat ja mitkä säilyvät entisellään.
Kussakin toimipaikassa on ennestään
joukko tietokoneita ja mitä todennäköisimmin myös
niitä yhdistävä lähiverkko,
jotka säilyvät sinänsä entisellään.
Kussakin koneessa on varmaankin myös
sähköpostin, webbisivujen lukemisen ym. vaatimat
asiakasohjelmat sekä TCP, IP
ja lähiverkon käytön vaatimat ohjelmat (ajurit), joiden
varassa asiakasohjelmat
toimivat.
Uudelleen on sen
sijaan mietittävä tapa, jolla tietokoneet ovat
yhteydessä toisissa saman firman
toimipaikoissa oleviin tietokoneisiin ja ulkomaailmaan. Myös
joukko palvelimia,
kuten firman www-sivut ja sähköpostipalvelin olivat
mahdollisesti vanhassa pääkonttorissa
joten ne on perustettava uudelleen.
Virtuaalinen
yksityisverkko (VPN) tarkoittaa, että lähiverkot on kytketty
toisiinsa siten,
että kokonaisuus näyttää käyttäjistä
yhdeltä suurelta lähiverkolta.
Lähiverkkoja toisiinsa liittävät yhteydet on eristetty
ulkomaailmasta esim.
palomuureja ja salausta käyttäen. Vaikka tieto tosiasiassa
kulkisikin
Internetin kautta, käyttäjillä ei ole tätä
reittiä yhteyttä julkiseen
Internetiin. Yhteys lähiverkkojen välille voidaan luoda
myös esim. ISDNää
käyttäen (hitaanpuoleinen, mutta aikaveloitus on halpa, jos
käyttää vähän),
tavallisen puhelinmodemin välityksellä (liikkuvat
käyttäjät, jos muunlaista
liittymää ei ole tarjolla), tai virtuaalisesti ”aina
päällä” oleva yhteys
jonkin pakettiverkon (frame relay, ATM…) välityksellä.
Yhteys
Internetiin (olipa sitten kysymys em. tunneloiduista lähiverkkojen
välisistä
yhteyksistä tai tarkoin valvotusta yhteydestä julkiseen
Internetiin) vaatii,
että käyttäjällä on sekä numeromuotoinen
Internet-osoite, että tekstimuotoinen
domain-nimi. Nämä saadaan yleensä joltakin palvelun
tarjoajalta (tai
Ficoralta). Lisäksi tarvitaan yhteys ainakin yhden ulkopuolisen
palvelun
tarjoajan koneeseen, vaikka hoidettaisiinkin osa
ISP-tehtävistä itse. Tähän voi
käytää jotakin yllä mainituista tavoista,
ADSLää tai kaapelimodemia. Viimeksi
mainitut eivät ole varsinaisesti verkkoja, vaan muodostavat vain
yhteyden operaattorin
toimipaikkaan asti, esim. lähimpään puhelinkeskukseen.
Tietyllä tavalla selväpiirteisin on ratkaisu, jossa
kaikki yhteydet ulkoiseen Internetiin kulkevat esim.
pääkonttorissa olevan palvelimen kautta, mutta toisaalta
liikenteen määrä voi tällöin olla melkoinen ja
jos ko. palvelin ei toimi, mikään ei toimi.
Tarvitaan myös
ohjelmat (ajurit), jotka osaavat ohjata valitun tyyppistä
yhteyttä ja
IP-palvelimien on vuorostaan osattava kommunikoida näiden ajurien
kanssa, jotta
IP-sähkeiden lähettäminen ja vastaanotto olisi
mahdollista.
Jotta viestit
löytäisivät perille, on jonkin DNS-palvelimen tunnettava
firman osoite. Jos
ei käytetä NATia vaan firmalla on
käytössä useampia ulkoisia IP-osoitteita,
tehdään
näiden päivitykset ensin firman omalle
(tai ISPn) DNS-palvelimelle, josta ne leviävät
vähitellen
maailmalle.
Fyysisesti
liitännästä
huolehtii tarkoitukseen varattu palvelin (reititin), tietokone, joka on
liitetty
sekä lähiverkkoon että ulkoiseen verkkoon ja usein
pyhitetty pelkästään näihin
tehtäviin. Tietokone liitetään ulkoisen verkon
rajapintana toimivaan, ko.
verkkotyypille tarkoitettuun verkkopäätteeseen (”modemiin”).