Sisällyluettelo *

1 Johdanto *

2 Oppimisstrategiat *

3 Nykyiset oppimiskäsitykset *

4 Opetusmenetelmät *

5 Yhteenveto *

Viitteet *

1. Johdanto

Tässä raportissa esitetään tulokset kirjallisuustutkimuksesta, jossa arvioidaan opetusmenetelmien suhdetta eri oppimiskäsityksiin. Tällä pyrittiin valottamaan käytännön opetusmenetelmien ja oppimisen teorioiden välistä yhteyttä. Tutkimus on mielenkiintoinen sekä oppijan, että opettajan kannalta. Lähivuosina on kehitetty ja otettu käyttöön runsaasti erilaisia uusia opetusmenetelmiä vanhojen rinnalle. Oppimismenetelmät voidaan jakaa eri perustein ja tämä raportti esittää eri perusteita ja tapoja.

Raportissa esitetään ensin erilaisia oppimistrategioita ja oppimiskäsityksia. Tämän jälkeen käydään läpi opetusmenetelmiä sekä vertaillaan opetusmenetelmien ja oppimiskäsitysten suhtautumista toisiinsa. Lopuksi esitettään yhteenveto. Vertailussa keskityttiin opetusmenetelmien osalta uusia suuntaviivoja edustavaan ongelmalähtöiseen opetukseen ja perinteisten opetusmenetelmien osalta luentomuotoiseen opetukseen. Vastaavasti oppimistrategioiden osalta keskityttiin kongnitiiviseen ja behavioristiseen sekä konstruktiiviseen oppimiskäsitykseen.

Työ tehtiin kirjallisuustutkimuksena. Hyödynsimme verkkosivuilta löytyvää materiaalia opetusmenetelmistä ja oppimiskäsityksistä. Vertailevassa osassa mietimme sovellusten ja käytännön välistä yhteyttä sekä eri vaihtoehtoja suhteessa toisiinsa. Sen lisäksi työn edetessä pohdimme omia kokemuksiamme sekä oppijana että opettajana.

2. Oppimisstrategiat

Opiskelijat käyttävät tietoa hankkiessaan erilaisia oppimisstrategioita eli tapoja käsitellä opittavaa asiaa. Käytetty strategia vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä ja miten he oppivat. Oppimisen strategiat ovat laaja-alaisia ja toiminnallisesti monimutkaisia tiedon muokkausprosesseja. Niiden vaikutukset kuvastuvat oppimistapahtuman määrällisissä ja laadullisissa piirteissä. Oppimismenetelmät ovat sidottuja yksittäisiin oppimistilanteisiin, ja niiden käyttö voi vaihdella tilanteesta toiseen. Oppija käyttää strategioita apunaan sekä tiedon hankkimisessa ja käsittelyssä että mieleen painamisessa ja palauttamisessa. Oppimisstrategiat ovat toimintatapoja, joihin kukin oppija turvautuu tehdäkseen oppimisen helpoksi, nopeaksi ja miellyttäväksi.

Oppimispsykologisen tutkimuksen valtasuuntauksina voidaan erottaa kaksi tutkimusperinnettä, behavioristinen ja konstruktivistinen, jotka tarkastelevat eri asioita oppimisesta puhuttaessa. Behavioristisen perinteen piirissä on tarkasteltu organismien (eläinten ja ihmisten) käyttäytymisen muutoksia. Konstruktivistiseen perinteeseen on luettu ne tutkimukset, jotka tarkastelevat ihmisen sisäisiä prosesseja, kuten ajattelua, tiedon valikointia ja käsittelyä, muistia jne. Erityisesti aikuisten oppimisen tutkimuksessa on ollut vahvasti esillä myös kokemuksellisen oppimisen näkemys, jonka juuret löytyvät toisaalta humanistisesta psykologiasta ja toisaalta konstruktivistisesta suuntauksesta. Keskeisimpien valtasuuntauksien välinen painopisteasettelu on viimeisten vuosien aikana selvästi kallistunut konstruktivistisen lähestymistavan suuntaan. Myös humanistisen psykologian merkitys on korostunut oppijakeskeisyyden lisääntymisen myötä. Behavioristinen suuntaus elää kuitenkin yhä edelleen ja sen vaikutus säilyy varmasti vielä pitkään ns. perinteisessä, konventionaalisessa opetuksessa.

1. Pinta- ja Syväsuuntautuneisuus

Eräänlaista pääjakoa oppimistrategioiden välillä edustaa pintasuuntautuneisuus ja syväsuuntautuneisuus. Nämä strategiat jäsentyvät erilleen lähestymistavan ja opimistyylin sekä oppimistuloksen perusteella (Taulukko 1). Tehokkaan ja pitkäjänteisen oppimisen edistämiseksi opetusmenetelmien tulisi tukea oppimisen syväsuuntausta.

	Pintasuuntautuneisuus	Syväsuuntautuneisuus
Käsitys tiedon luonteesta	Määrällinen Yksittäisten tietojen muistaminen ja toistaminen.	Laadullinen Todellisuutta koskevien käsitysten syveneminen ja tarkentuminen.
Suuntautuminen opiskelussa	Passiivinen Huomio opittavan ulkoisissa tekijöissä ja yksityiskohdissa. Pyrkimys toistaa esitetty. Opiskelu heikosti tiedostettua.	Aktiivinen Pyrkimys ymmärtää sisältö ja luoda opittavasta kokonaiskuva. Opiskelija luo itse tietoa. Opiskelu tietoista ja kriittistä.
Oppimistulos	Yksityiskohtien osaaminen Nopeasti unohtuvia erillisiä yksittäistietoja.	Kokonaisuuksien ymmärtäminen Asian ymmärtämistä ja sijoittamista laajempiin yhteyksiin. Pysyviä toimintaan vaikuttavia ajattelutapoja.

Taulukko 1: Oppimistrategioiden pääjako.

2. Serialismi

Seriaalinen oppija etenee askel askelelta, kiinnittää huomionsa yksityiskohtiin, hahmottaa asiat ketjuina, oppii menetelmiä. Serialistit eli partistit siis etenevät oppimisessaan askel kerrallaan keskittyen kapeisiin, yksinkertaisiin hypoteeseihin, jotka liittyvät yhteen ominaispiirteeseen kerrallaan.

3. Holismi

Holistinen oppija etenee kokonaisuudesta yksityiskohtiin, hahmottaa asiat hierarkioina ja pyrkii ymmärtämään. Holistit (wholistit) pyrkivät muodostamaan monimutkaisempia hypoteeseja, jotka liittyvät useisiin ominaispiirteisiin.

Epäreduntantit holistit käyttävät selityksissään analogioita, jotka ovat tarkoituksenmukaisia ja oikeita.

Reduntantit holistit käyttävät analogioita mieluummin laajemmin, mutta monet heidän käyttämistään analogioista eivät ole täsmälleen oikeita ja jotkut ovat kokonaan kuviteltuja; ne on keksitty auttamaan opiskelijaa tiettyjen ominaispiirteiden muistamisessa. Nämä henkilökohtaiset "tukipilarit" näyttävät olevan äärimmäisen holistin merkki.

4. Humanistinen psykologia ja kokemuksellinen oppiminen

Oppimiskäsityksistä erityisesti ns. humanistinen näkemys korostaa kokemusten tärkeyttä oppijan aktiivisessa toiminnassa. Jokainen oppija tuo oppimiseen mukanaan omat, ainutlaatuiset kokemuksensa, jotka parhaimmillaan monipuolistavat ja laajentavat oppimisen kohteena olevia asioita. Vaikka kokemukset ovatkin henkilökohtaisia, ne voidaan "jakaa" muiden oppijoiden, opettajien ja tutoreiden kanssa.

Pelkkä kokemusten olemassaolo ei kuitenkaan takaa oppimista, vaan se saattaa jäädä pinnalliseksi mikäli kokemuksia ei tietoisesti käsitellä. Niinpä tietoisessa kokemuksellisessa oppimisessa on mukana myös kognitiivinen näkökulma, joka lähentää sitä konstruktivistiseen näkemykseen. Oppiminen on jatkuva prosessi, joka perustuu kokemuksiin ja niiden analyysiin. Prosessi etenee syklisesti, sillä onnistunut oppimisprosessi tuottaa aina uutta sovellettavaa tietoa ja uusia kokemuksia, jotka jälleenkäsitellään eli reflektoidaan.

Kokemusten yksilöllisyydestä huolimatta oppimisessa on keskeistä yksilön ja ympäristön välinen yhteistyö. Oppijoiden käsitysten pysyvyys ja/tai toiminnasta aiheutuvat muutokset syntyvät yksilön persoonallisuuden ja ulkoisten tekijöiden välisenä vuorovaikutuksena.

Humanistisen psykologia on suuntaus, jossa korostetaan humanistisia arvoja kuten ihmisen ainutlaatuisuutta ja luovuutta. Humanististen psykologien lähtökohtana on yksilön kokonaisvaltaiseen tutkimukseen pyrkiminen sekä ihmisen luovuuden ja henkisen kasvun ihannoiminen.

Humanistinen psykologia on vaikuttanut myös opetukseen kokemuksellisen oppimisen mallin välityksellä. Kokemuksellisen oppimisen mallia on sovellettu runsaasti etenkin aikuskoulutuksessa. Mallissa painotetaan itsetuntemuksen ja itsereflektion merkitystä oppimisprosessissa, erilaisten toimintastrategioiden kokeilua sekä arvojen ja asenteiden sisäistämistä. Oppijan kokemuksilla ja elämyksillä on keskeinen rooli oppimisessa. Terapeutin tai kouluttajan tehtävänä on ohjata osallistujien keskustelu- tai tehtäväryhmän toimintaa.

Kokemuksellisen oppimisen prosesseja voidaan kuvata erilaisilla "oppimisen orientaatiolla":

• Konkreettinen kokeminen. Henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet etualalla.
• Abstrakti käsitteellistäminen. Ominaista systemaattinen ajattelu ja ongelmanratkaisu.
• Reflektiivinen havainnointi. Keskittyy kokemusten ja tilanteiden monipuoliseen jälleenkäsittelyyn.
• Aktiivinen kokeilu. Käytännön toiminta ja ihmisiin tai tilanteisiin vaikuttaminen korostuu.

1. Kognitiivinen oppimiskäsitys

Kognitiivisten toimintojen, kuten ajattelun, muistin ja kielen tutkimukseen on keskittynyt ns. kognitiivinen suuntaus. Oppiminen nähdään lähinnä tiedon taltioitumisena muistiin erilaisten prosessien seurauksena. Oppimisen tutkimuksessa on keskitytty tutkimaan informaation prosessoinnin muotoja, jotka vaikuttavat tietorakenteiden muodostumiseen muistiin sekä opitun tiedon käyttöönottoon. Tällaisia ovat mm. havaitseminen, kieli, muisti, ajattelu ja opittavan aineksen organisointi.

Kognitiivisen suuntauksen edustajat eivät pyri muotoilemaan mitään yhtenäistä kaiken oppimisen kuvaamiseen soveltuvaa teoriaa, koska he korostavat jokaiseen oppimistilanteeseen kulloinkin vaikuttavien tekijöiden merkitystä. Oppijan oma toiminta ja hänen sisäiset prosessinsa ovat keskeisiä oppimisen kannalta.

Kognitiiviseen oppimiskäsitykseen liittyy myös käsitys tiedon aktiivisesta luonteesta. Tiedon ei oleteta olevan samanlaisena pysyvä "paketti", joka voidaan siirtää oppilaalle tietyin proseduurein. Oppijan aikaisemmat kokemuksien sekä oppimistilanteen katsottaan luovan omat merkityksensä opittavaan tietoon.

2. Behavioristiset suuntaukset

Behavioristisen suuntauksen mukaan käyttäytyminen on ulkoisten ärsykkeiden ja käyttäytymisreaktioiden välinen assosiaatio. Pavlovin klassisen ehdollistumisen teoriassaan kuvaama S-R (stimulus-response) -kytkentä käsitetään käyttäytymisen perusyksiköksi.

Yksilön käyttäytymistä katsotaan voitavan ohjata ulkoa käsin erilaisten ärsykkeiden välityksellä. Yksi behavioristisen tieteellisen tutkimuksen tavoitteista on käyttäytymisen kontrollin ja manipulaation tutkiminen. Usko tieteen mahdollisuuksiin kasvatuksessa näkyy äärimmäisenä kasvatusoptimismina. Oppijalle esitettään tiettyjä ärsykkeitä, joihin hän oppi reaktion vahvistamisen tai sammuttamisen seurauksena reagoimaan tietyllä tavalla. Opettajan roolina on olla koulutusteknologi, joka jakaa opittavan aineksen sopiviin osakokonaisuuksiin ja antaa palautetta oppilaiden reaktioista.

Jokin tietty, toimintaan normaalisti kuulumatonkin ärsyke voi saada aikaan refleksinomaisen reaktion. Ehdollinen ärsyke yhdistetään ehdottomaan reaktioon oppimistilanteen toiston avulla, jolloin ehdollinen ärsyke riittää saamaan aikaan reaktion, jonka laukaisemiseen on aiemmin tarvittu jokin ehdoton ärsyke. Tällaista oppimista kutsutaan klassiseksi ehdollistumiseksi. Klassista ehdollistumista kuvataan usein ärsykkeen ja reaktion välisellä yhteydellä S-R (stimulus-response).

On myös osoitettu, että ehdollisia reaktioita voidaan poistaa sammuttamalla. Sammuttaminen tapahtuu siten, että ehdollinen ärsyke esitetään toistuvasti ilman ehdotonta ärsykettä. Useiden toistojen jälkeen ehdollinen ärsyke voidaan esittää ilman että seurauksena on ehdollinen reaktio.

Ehdollistumiselle on ominaista ärsykkeen yleistyminen. Yleistymisellä tarkoitetaan tilannetta, jossa myös ehdollista ärsykettä läheisesti muistuttava ärsyke saa aikaan ehdollisen reaktion. Ärsykeyleistyminen voidaan estää esittämällä aina täsmällisen samanlaisena toistuva ehdollinen ärsyke. Tätä kutsutaan diskriminaatioksi. Ehdollisia ärsykkeitä voidaan myös kytkeä toisiinsa. Ehdollisen ärsykkeen välityksellä muodostettua uutta ehdollistumista kutsutaan korkeamman asteen ehdollistumiseksi.

Keskeisellä sijalla operantin ehdollistumisen teoriassa on reaktion vahvistaminen positiivisesti palkitsemalla ja negatiivisesti rankaisemalla. Siinä ihmisen toivottuja käyttäytymismuotoja palkitaan ja ei-toivotuista käyttäytymismuodoista seuraa rangaistus. Vahvistamisen välittömyyden periaatteen mukaan palaute käyttäytymisestä on saatava välittömästi.

1. Nykyiset oppimiskäsitykset

1. Konstruktivismi

Konstruktivismi perustuu käsitykselle oppijasta aktiivisena tiedon muokkaajana sekä käsitykselle, että itse tieto on dynaamista. Konstruktivistisen käsityksen mukaan tietoa ei voida sellaisenaan välittää oppijalle, vaan oppija on aktiivinen tiedon konstruoija eli tietorakenteiden muodostaja oppimisprosessissa. Oppija tekee informaatiosta oman tulkintansa ja luo tiedon konstruktionsa aikaisempien tietojensa ja kokemustensa pohjalta. Myös oppimistilanteen fyysiset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat muodostuvaan oppiin. Oppijan ajattelun aktiivisuus, tiedon käsittelytaidot sekä niitä ohjaavat metakognitiiviset taidot ovat konstruktivistisen oppimiskäsityksen keskeisiä asioita. Konstruktivistisen oppimisnäkemyksen mielenkiinto kohdistuu yksilön sisäisiin prosesseihin oppimistoiminnassa. Se korostaa näin oppimisen yksilöllisyyttä.

Konstruktivistisessa oppimisprosessissa oppija

• kokemustensa kautta konstruoi, rakentaa, tietoa
• valikoi ja tulkitsee informaatiota
• jäsentää sitä aikaisempiin tietoihinsa ja näkemyksiinsä nivoutuneena.

Yksilökeskeisestä lähestymistavasta huolimatta konstruktivismi korostaa myös oppimisen sosiaalisen kontekstin merkitystä. Oppimiseen vaikuttaa paljon myös paikka ja ympäristö, missä oppiminen tapahtuu; se on tilanne- ja kulttuurisidonnaista.

1. Sosiokognitiivinen näkemys

Sosiokognitiivisessa näkemyksessä korostuu yksilön kognitiivisten prosessien merkitys oppimisessa. Oppijan ajattelun aktiivisuus ja oppimisprosessin itseohjautuvuus metakognitiivisten taitojen avulla ovat oppimisen kannalta keskeisiä.

Sosiokognitiivisessa oppimisnäkemyksessä sosiaalista vuorovaikutusta pidetään oppimista edistävänä ja strukturoivana tekijänä, mutta itse tiedonmuodostus- ja oppimisprosessien katsotaan olevan yksilöllisiä. Kognitiivista konfliktia pidetäänkin oppimisen keskeisimpänä mekanismina. Tällöin sosiaalisella vuorovaikutuksella on käytännön toiminnan tasolla merkitystä lähinnä yksilön ajattelun aktivoijana sekä jaetun ymmärtämisen muodostamisessa useiden yksilöiden kesken.

2. Sosiokulturaalinen näkemys

Sosiokulturaalisessa näkemyksessä oppimisesta korostetaan tiedon sosiaalista ja kulturaalista alkuperää. Tiedon käsitetään olevan sosiaalisesti konstruoituvaa ja oppimisen katsotaan olevan yksilön enkulturaatioprosessi tietoa ympäröivään kulttuuriin ja instituutioon.

Sosiokulturaalisen näkemyksen edustajat katsovat myös koulussa opetettavien aineiden ja eri tieteenalojen sisältävän omia kulturaalisia käytäntöjään ja muodostavan siten yhteisöjä. Tällöin esimerkisi matematiikan oppimisen voidaan sanoa olevan enkulturaatioprosessi "matematiikan kulttuuriin ja yhteisöön". Tiedon sidonnaisuus laajaan kulturaaliseen kontekstiin sekä aktuaaliseen oppimistilanteeseen muodostaa mm. situated cognition - ajattelun keskeisimmän lähtökohdan.

Sosiokulturaalisen näkemyksen edustajat painottavat sosiaalisen vuorovaikutuksen, etenkin oppijan eli noviisin ja ekspertin välisen vuorovaikutuksen, sekä aktiivisen ajattelutoiminnan merkitystä oppimisessa.

3. Situated cognition-ajattelu

Situated cognition - ajattelu yhdistää konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusperiaatteita sekä tiedon sosiaalista muodostumista ja kulturaalista alkuperää korostavia näkemyksiä.

Situated cognition - suuntauksessa korostetaan oppimisen ja tiedon sidonnaisuutta oppimistilanteeseen ja tiedon kontekstiin eli sosiaaliseen ja kulturaaliseen ympäristöön, jossa oppiminen tapahtuu ja johon opittava tieto sitoutuu. Sosiaalinen vuorovaikutus on oppimisprosessin keskeinen komponentti. Kaikki tieto ja merkitykset ovatkin kulturaalisesti muotoutuneita ja ne muokkautuvat edelleen yksilöiden välisessä sosiaalisessa vuorovaikutustilanteessa, jollainen oppimistilannekin on. Oppiminen voidaan siis käsittää enkulturaatioprosessiksi, jossa yksilö omaksuu tiedon lisäksi myös muut siihen kulturaalisesti liittyvät tekijät sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta.

Situated - cognition ajattelun periaatteiden mukaan muotoillussa opetuksessa opittava aines esitetään sen todellisessa käyttöyhteydessä. Oppimisen tulee tapahtua todellisen tekemisen, aktiivisen ajattelun ja ongelmanratkaisun kautta, koska tällöin oppijan on mahdollista tutustua tiedon todelliseen kontekstiin. Situated cognition - ajattelun edustajat pitävät ekspertti - noviisi vuorovaikutukseen perustuvaa oppipoikaopetuksen mallia opetuksen perusmuotona ja korostavat sen merkitystä myös käsitteellisen tiedon opetuksessa. Kognitiivisessa oppipoikakoulutuksessa oppiminen tapahtuu toiminnan tarkkailun ja ohjatun osallistumisen kautta.

1. Opetusmenetelmät

Opetusmenetelmät voidaan jakaa monin eri tavoin. Usein menetelmät jäsennetään yksilö-, massa- ja ryhmäopetukseen (Taulukko 2).

1. Yksilöopetus

Yksilöopetuksella käsitettänee yleisimmin henkilökohtainen ohjaus, kuten koulun erityisopetus. Tähän sisältyy kuitenkin myös itsenäisemmät yksilökohtaiset opetusmuodot ja itseopiskelu. Ulkopuolisesti kontrolloituja opetusmenetelmiä ovat ohjattu ja ohjelmoitu opiskelu. Tavanomainen itseopiskelu voidaan käsittää yksilöopetuksen äärilaidaksi, jossa opiskelija myös ohjaa oppimistaan. Tietokoneperusteinen opetus eriytyy omaksi osakseen.

Yksilöopetus voidaan mukauttaa kunkin opiskelijan oppimistrategioihin ja hänelle ominaisesti tehokkaaseen oppimistyyliin. Yksilöidyn opiskelun tekniikoiden voidaan olettaa soveltuvan erityisen hyvin etäopetukseen, koska ne tukevat työssä käyvien opiskelijoiden mahdollisuutta joustavaan opiskeluun. Ryhmätyöskentely sen sijaan sitoo opiskelijan ainakin jossakin määrin ryhmän toiminnassaan sopimiin yhteisiin aikatauluihin ja muiden ryhmäläisten toimintaan.

2. Massaopetus

Tavanomaisinta ja kaikille tutuinta massaopetusta ovat massaluennot ja esitelmät. Hieman vieraampia, mutta kuitenkin yleisiä ovat demonstraatiot. Televisio- ja radiolähetykset, kaapelitelevisio ja filmit ovat myös massaopetusta, joiden avulla voidaan samanaikaisesti tavoittaa suuria opiskelijamassoja. Massaopetuksessa opettajan rooli on perinteinen; hän on opetusprosessin kontrolloija ja eteenpäin vievä voima.

Ryhmäopetustekniikoiden ja myös massaopetustekniikoiden käyttö vaatii eniten opiskelijoiden sitoutumista tiettyihin aikatauluihin ja tapaamisiin, olivatpa tapaamiset joko fyysisiä tai virtuaalisia. Sähköpostin käyttö ei sen sijaan sido opiskelijoita reaaliaikaiseen yhdessäoloon. Massaopetuksen yksisuuntaisia lähetyksiä voidaan nykytekniikalla tallentaa, joten tämä ei enää sido oppilaita tiettyyn lähetysaikaan.

Luentomuotoinen opetus

Perinteisessä luentomuotoisessa opetuksessa opettajan ja oppiaineksen merkitys on keskeistä. Opiskelija toimii passiivisena tiedon vastaanottajana. Oppimateriaali rajaa tarkasti aiheen ja asettaa tavoitteet oppimiselle. Tavoitteiden ja saavutusten välinen arviointi tapahtuu tentin muodossa. Kaikki edellämainitut seikat tukevat behavioristista oppimisen käsitystä.

Luentomuotoisessa opetuksessa oppimateriaalin jäsennyksellä voidaan vaikuttaa ratkaisevasti oppimisen suuntausta pinta-/syväsuuntautuneisuuteen. Opiskelijan henkilökohtaiset taipumukset kuitenkin ratkaisevat pitkälti lopullisen tiedon käsittelytavan.

Luentomuotoinen opetus tukee heikosti konstruktivismin mukaista oppimisteoriaa. Luennot opettavat kokonaisuuksia, joille opiskelijan voi olla hankala hakea yhtymäkohtia. Näin tietojen nivoutuminen aikaisemmin opittuun kokonaisuuteen jää heikoksi.

Luentomuotoinen opetus tukee heikosti myös kongnitiivista oppimisteoriaa. Kognitiiviseen oppimiskäsitykseen liittyy käsitys tiedon aktiivisuudesta eli käsitys tiedon muuttumisesta oppimisen myötä. Tätä toki tapahtuu oppilaan henkilökohtaisten ominaisuuksien ja oppimistyylin mukaisesti, mutta opetus ei sitä varsinaisesti tue. Asiat jäävät helposti lokeroituneiksi osasiksi, joiden oma-aloitteinen soveltaminen ja muokkaaminen uusien asioiden oppimisen yhteydessä voi olla hankalaa.

3. Yhteistoiminnallinen oppiminen (collaborative learning)

Yhteistoimminnallisella oppimisella tarkoitetaan sosiaalisen vuorovaikutuksen hyödyntämistä oppimisessa. Sosiaalinen vuorovaikutus pakottaa ihmisen pukemaan ajatuksensa sanoiksi ja perustelemaan väitteensä sekä puolustamaan kantaansa. Oppilaat oppivat toisiltaan joutuessaan kommunikoimaan keskenään. Opetuksen toteutuksesta riippuen kommunikointiin ja yhteistyöhön voi osallistua myös ohjaajia ja opettajia sekä sekä erilaisia asiantuntijoita. Yhteistoiminnallisessa oppimisessa korostuu se tosiseikka, että vasta opettaessaan muita opiskelija oppii asian itse.

Yhteistoiminnallisen oppimisen taustalla on useita oppimisteorioita. Sosiokulttuurinen teoria kognitiivisesta kehityksestä painottaa sosiaalisen vuorovaikutuksen tärkeyttä oppijan ja kehittyneempien opiskelijoiden kanssa. Ilman vuorovaikutusta, omin avuin, oppija ei kykenisi saavuttamaan yhtä korkeaa kehityksen astetta. Konstruktivistisen oppimisen teorian mukaan oppimisessa keskeistä on tiedon aktiivinen jäsentäminen ja muokkaaminen oppijan mielessä. Yhteistoiminnallinen oppiminen voi lisätä ja kannustaa oppijoita jäsentämään ja käsittelemään oppitavaa materiaalia.

Lisää ulottuvuutta yhteistoiminnallisen oppimisen soveltamiseen saadaan, jos ihmisten välistä yhteistoimintaa ei nähdä ainoastaan välineenä vaan myös päämääränä sinänsä. Ensisijaisesti opittavien asioiden ohella voidaan toissijaisena oppimisen kohteena nähdä oppijoiden keskinäinen vuorovaikutuksen ohella tapahtuva sosiaalisten taitojen kartuttaminen. Työelämässä työntekijöiden välinen saumaton yhteistyö ja tiedonvälitys on ratkaisevan tärkeää ja siten myös sitä tukevien opetusmenetelmien kehitys on oleellista.

4. Ongelmalähtöinen opetus (problem based learning)

Ongelmalähtöinen opetus on pitkälle viety sovellus yhteistoiminnallisesta oppimisesta. Se on perinteisestä ryrmäopetuksesta edukseen eroava opetus- ja opiskelumuoto. Menetelmä voidaan lyhyesti kiteyttää siihen, että opiskelijan rooli muuttuu passiivisesta tiedon vastaanottojasta aktiviiseksi tiedon hankkijaksi ja käsittelijäksi, joka toimii yhteistyössä ryhmän kanssa ongelman ratkaisemiseksi. Suomessa sitä sovelletaan laajamuotoisesti erityisesti lääketieteellisen tiedekunnan opetuksessa, mutta kiinnostusta on siihen on herännyt runsaasti myös teknistieteellisessä opetuksessa. Ongelmalähtöinen opetus muistuttaa käytännössä tieteellistä tutkimustyötä. Ongelmalähtöisen opetuksen pääasiallisena toimintamuotona on se, että opiskelijat käyvät ryhmätöinä läpi suuren joukon konkreettisia, joko käytännön elämään ja/tai tieteelliseen tutkimukseen liittyviä ongelmia tai ilmiöitä eli tapauksia.

Ongelmalähtöinen opetus tukee useita oppimisen teorioita. Ongelmalähtöinen opetus suuntaa oppimistrategiaa pintasuuntautuneisuudesta kohti syväsuuntautuneisuutta. Opiskelijan täytyy olla aktiivinen tiedon hankkija ja analysoija passiivisen tiedon suodattajan sijaan. Itsenäinen tiedon hankkiminen ohjaa näkemään laajempia kokonaisuuksia, eikä supista näkemystä valmiin materiaalin rajaamalle alueelle. Materiaalin hankkiminen ja ryhmän vaste opettaa suhtautumaan saatavilla olevaan tietoon kriittisesti.

Konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan oppilas rakentaa tietoa kokemustensa kautta, valikoi ja tulkitsee informaatiota ja jäsentää sitä aikaisempiin tietoihinsa ja näkemyksiinsä nivoutuneena. Ongelmalähtöisessä opetuksessa asiat opiskellaan aina niitä tarvittavissa yhteyksissä, jolloin asiat välttämättä nivoutuvat osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tämä helpottaa asioiden muistamista ja estää tiedon pirstoutumista osiin, joilla ei ole yhtymäköhtia toisiinsa. Lisäksi asiayhteydessä havaittava tiedon tarve motivoi opiskeluun. Kostruktivistisen käsityksen mukaisesti oppiminen on opetuksen sijasta keskeistä. Opiskelija joutuu selvittämään muille oppimansa, jolloin asiat täytyy selvittää itselleen perinpohjaisesti ja omaa oppimista tapahtuu toisia opettaessa. Opettajan tehtävä on pyrkiä ymmärtämään kunkin oppilaan henkilökohtaisia tapoja jäsentää ja rakentaa tietoa ja luoda niiden mukaisesti tehokas aktiivisen oppimisen mahdollistava ympäristö sekä ohjata oppimista oikeaan suuntaan. Työelämän perusasioihin kuuluva ryhmätyö on keskeinen osa koko ongelmalähtöisen opetuksen järjestelmää. Yksilökeskeisestä lähestymistavasta huolimatta konstruktivismi korostaa myös tätä oppimisen sosiaalisen kontekstin merkitystä.

Kognitiiviseen oppimiskäsitykseen liittyy käsitys tiedon aktiivisuudesta. Ongelmalähtöisessä opetuksessa kokonaisuudeksi rakentuva tieto on jatkuvassa muutoksessa. Uusien asioiden oppiminen hyödyntää vanhan jo opitun tiedon soveltamista ja edistää siten tiedon mukautumista kokonaisuudeksi. Mukautumiseen vaikuttaa aikaisempi oppimiskokemus ja oppimistilanne.

Ryhmän jäsenten käyttämien erilaisten lähteiden ja luontaisesti erilaisten lähestymistapojen vuoksi syntyy perinteisiä oppimismuotja runsaammin erilaisia näkökulmia asiaan. Tämä voidaan käsittää myös siten, että behavioristisen oppimisen teorian mukaisia ärsykkeitä ja vasteita on enemmän. Behavioristisen oppimisen käsityksen mukaan oppijan rooli on passiivinen tiedon vastaanottaja, mikä on täysin ongelmalähtöisen opetuksen periaatteiden vastaista. Samoin opettajan ja oppiaineksen keskeisyys. Sitävastoin tavoitteiden tarkka määrittely ja oppimisen tarkka arviointi suhteessa tavoitteisiin on erittäin olennainen osa tapausten käsittelyä, koska tämä mahdollistaa opettajalle oppimisen kokonaisuuden kontrolloinnin.

1. Yhteenveto

Tässä raportissa esitettiin tuloksia kirjallisuustutkimuksesta, jossa arvioitiin oppimiskäsityksiä ja opetusmenetelmiä sekä pohdittiin niiden suhdetta toisiinsa. Työssä keskityttiin pohtimaan massaopetuksen ja yhteistoiminnallisen oppimisen välistä suhdetta. Tällä työllä tekijät koettivat valottaa itselleen käytännön opetuksen ja oppimisen välistä teoriaa.